FI Oma lauma

Olen se liikuntatunnin lintsarityttö joka vetelehti lähisillan alla tupakoimassa kaikki suunnistustunnit muiden lusmujen kanssa. Se, joka oli aina vähän kömpelö, huono eikä koskaan oikeasti innostunut mistään. Toisaalta olen se sama tyttö joka polki satunnaisesti 12 km kouluun, ui uinticooperista täydet. Jossain vaiheessa nuoruutta harrastin miltei vuoden taitohyppyjä trampoliinilla - se oli kivaa mutta loppui siihen kun jäin auton alle ja nilkkani korvattiin metallilla ja kaikki tärinä kiellettiin. Hyvästi juoksu ja korkokengät.

Urheilussa sylettää kaikki, erityisesti pukuhuoneet, hikoilu ja hengästyminen. Ryhmäliikunnasta ainoa josta olen vähänkään oikeasti pitänyt oli kaveireiden kanssa pesiksen pelailu teininä. Ainoa liikuntamuoto mistä varsinaisesti pidän on kävely: niinä kausina kun kävelytyttää kävelen helposti 20 km viikossa.

Näistä asenteista huolimati minulle saatiin markkinoitua ajatus potkupyörästä tuossa pari vuotta sitten senverran perusteellisesti että kun sellainen osui merkittävässä tarjouksessa vastaan osstin sen pois ja olen sitä laiskanpulleasti ajoittain ulkoiluttanutkin. Sanottakoon, että inhoan polkupyöräilyä koska hengästyn, hikoan ja en jaksa. Potkupyöräily on pyöräilyä noin kolme kertaa raskaampaa. Vuosi sitten lainasin überlelua johon saa mitattua painot, pituudet ja joka mittaa sykettä suorituksen aikana ja laskee teoreettisen kalorikulutuksen tunnissa. Mulla se nousi silloin jonnekin 950 kalorin paikkeille. Nyttemmin olen jonkinverran kevyempi ja oppinut tekniikan paremmin, joten kulutus lienee jonkinverran pienempi.

Hassua kyllä, potkulautailussa on kaikki ne elementit mitä liikunnassa vihaan mutta se on silti kivaa.

Luettuani tässä pari viikkoa joka hemmetin uutislähteestä että istuminen tappaa otin sitten kierroksia senverran että päätin ryhdistäytyä. Kaivoin Kick Biken varastosta ja sain sille pientä keväthuoltoapua. Tästä on nyt viikko. Ajattelen että jos saan potkittua itseni töihin ja tultua vain toisen suunnan bussilla siinäkin on tällaiselle ammatti-istujalle parannusta. Yhtään ei kyllä napannut lähteä tiistaina töihin potkimalla kun maanantaina oli tullut mutta lähdin silti. Ja vaikka sattui otin ja urheuduin kotiin takaisin. Keskiviikkona edestakainen matka onnistui jo jonkinverran kivuttomammin. Tänään kävin töissä autolla ja kotiin tultua oli pakko lähteä iltalenkille koska tuntui vain siltä. Lenkkiä kertyi 9 km. Olen viikon kuluessa potkinut läskejäni 42 kilometriä pitkin Helsinkiä. Maratoonin verran. Maratoonin!

Uhoaminen on pahasta enkä tosissaan tiedä kuinka kauan tätä ihmettä jatkuu mutta koska olen juuri elämäni ensimmäisen endorfiinihumalan vallassa voin kertoa, että tämä fyysinen tunne on ihan käsittämätön. On musta tuntunut mukavalle rasituksen jälkeen ennenkin, en sitä sano. Mutta lähinnä se on sellaista "hakkasin halot ja kävin saunassa"- tyyppistä väsymys-itsetyytyväisyyttä. Nyt menee lämpimiä aaltoja (kuin kylmiä väreitä) selkärankaa pitkin ja ihon alla tuntuu siltä kuin veri juoksisi paikoin hieman nopeammin ja notkeammin. Ei kyllä paha. Vaikkakin tätä autuutta hieman häiritsee se, että kaikki isot lihakset käsivarsista pohkeisiin ovat varsin kipeät rasituksesta

Palkitsin päättäväisyyteni käymällä vihdoin kampaajalla. Suosittelen Vision Hair Viikkiä. Sitä saa mitä tilaa: mä tilasin säpsäkän punaisen tukan joka on vino, koneella ajeltu takaa ja toiselta sivulta lyhyeksi ja jossa on jotain tummia raitoja. Loput jätin ammattilaisen käsiin, luotan siihen että käsityöammatissa olevat osaavat juttunsa paremmin kuin minä. Ja niinpä tuo osasikin.

Ps. Itsensä kuvaaminen ja hymyileminen samaan aikaan ei onnistunut

Onni on siitä jännä asia että se asuu ihmisten välissä,
sitä kaivatessa ei muista kaipaavansa ihmisiä, ihmistä.
Pitäisi muistaa katsoa silmiin, puhua totta, olla läsnä ja unohtaa
ettei kaikki ole sanoja ja tekoja vaan on hiljaisuutta,
avutonta räpistelevää äänettömyyttä jonka aikana joko kohdataan
tai ei.

Onni asuu pienissä hetkissä, pienissä ihmisissä, reikäisissä markettisukissa,
tarjousverkkareiden alla, makaroonilaatikossa, kolmessa ylimääräisessä askeleessa,
tekstiviesteissä, meileissä, laskupinojen väliin unohtuneissa postikorteissa.
Se ei ole älykäs eikä se järin paljoa tekniikkaa osaa vaan häilyy pitkin poikin sateisia päiviä,
tippuu keltaisina lehtinä puista ja unohtuu jääkaapin perimmäiseen nurkkaan.

Ja sinä huomaat sen vasta hieman viiveellä, siinä seisoessasi juustovoileivän kanssa,
siinä ikkunasta sadetta katsoessasi, siinä kun aurinko paistaa tuulen levittämään lehtikasaan.

*********
Kiitos eilisestä Mos, Anna, Minttu, Satu, Huono Äiti & Riikka. Ja eilisen konsertin kunniaksi linkki Laura Sippolan Kaunis Mieli- biisiin sekä Mikko Pohjolan Pullopostia - biisiin.

Yksi Turun kulttuuripääkaupunkihankkeista on ollut tuottaa Colourscape- esitys suomeen. Colourscape on Englantilaisen Eye Music- ryhmän tuottama audiovisuaalinen kokemuksellinen taide-elämys. Tämä kaikki - ja kuvat mitä ennalta aiheesta näin - kuulostivat vähän poshilta mutta ihan hiton mielenkiintoiselta. Sellaiselta että sen eteen vähän ajalee junalla koska se vaikutti ainutkertaiselta.

Tapahtuma on viimeistä viikonloppua auki joten jono sisälle oli reilun tunnin mittainen. Ulkoapäin katsoessa vähän mietti että oiskohan nyt niin että vaihteeksi olisi liiallista hypetystä ilmassa, sen verran halvalta ja oudolta rakennelma ulkoa näytti. Mutta hittovie!

Kokemus ei itseasiassa ole vain visuaalinen vaikkakin se on helpoin tapa selventää tätä. Kamera - siis tavallinen järkkärini - kieltäytyi tyystin yhteistyöstä ja rupesi korjaamaan värjeä ja "luonnonmukaistamaan" näkymiä. Kännykän kamera onneksi pystyi ottamaan väreiltään miltei asianmukaisia kuvia. Itse tila on kolmiulotteinen, unenomainen, kummallinen vähän kuuma kuplasto jossa värilliset pinnat, "huoneet", muodostavat verkostoja ja onkaloista joista näkyy toisiin tiloihin. Valo on niin voimakasta että se joissain kohti sai silmät vuotamaan ja tietyt värit olivat niin intensiivisiä että ne aiheuttivat jo lievää pahoinvointia. Joissain valoissa ihmisten mikroilmeet korostuivat ja ventovieraiden ihmisten tunnekirjo lävähti yhtäkkiä niin esille ettei sitä voinut paeta. Toisissa valoissa ihmisten iho liukeni osaksi tilaa, raja "seinän" ja ihon välillä hävisi paikoitellen täydellisen varjottomuuden illuusion vuoksi ja ihmisten silmien väri määritteli oliko katse maaninen, rauhoittava, lempeä vai tyhjä. Kokemukseen kuuluu olennaisena osana myös musiikki: eilen musiikista vastasi englantilainen nelihenkinen torvikvintetti joka soitti vuoroin ultramodernia klassista musiikkia ja vuoroin improvisoi atonaalisissa harmonioissa jonkun perussävelen ympärillä. En ole mikään erityinen alppitorvien ystävä eikä rakennelman ulos jonoon kuulunut musiikki hirveästi saanut minua lämpenemään. Yllättävää kyllä kuplan sisällä kokemus oli luonteva ja ilmeinen ja musiikin tauottua sitä jäi jopa kaipaamaan.

Meille kävi siinä mielessä tuuri että myös Eye Music- ryhmän johtaja Simon Desorgher sattui samanaikaisesti kuplan sisälle. Kun kaikki vierailijat saivat värilliset viitat (vihreää, keltaista, punaista, sinistä) kulki johtaja hopean värisessä heijastavassa kaavussa josta erilliset valopisteet erottuivat täplinä. Muusikoilla oli valkoiset vaatteet ja muulla staffilla neonoranssit liivit jotka joissain valoissa muuttuivat hehkuvankirkkaiksi. Osana taidekokemusta nämäkin olivat hauskoja yksityiskohtia.

Kokemusta on mahdoton selittää eikä sitä pysty jäsentämäänkään normaalijärjen puitteissa koska aistihavainnot vääristyvät tilassa joka ei vastaa arkitajuntaa. Kaartuvat vinyyliseinät myös sekä imivät että toistivat ääniä omituisilla tavoin. Kuplan ulkopuolisen maailman meteli hävisi vaikka seinät ulkoapäin kuultuna eivät eristäneet ääntä juuri lainkaan. Musiikin hiljaisissa hetkissä oli mahdotonta ymmärtää mistä suunnasta jostain kaukaa kuuluva junan kolke mahtoi tulla. Olimme kuulemma kuplan sisällä 50 minuuttia. Se tuntui alle kymmeneltä.

Yksi kummallisimmista taidekokemuksista ikinä. Ehdottomasti junalipun, jonotuksen ja vaivan arvoinen.


Ps. Kuvista on isommat versiot Flickerissä, klkikklik

Kotiuduin juuri koulun kevätjuhlista. Snorkl. Byääh.

Eikö voitaisi sopia että se Suvivirsi kiellettäisiin koulujen kevätjuhlista? Samalla haluan myös esittää painokkaasti sensuurilistalle "Me kainoja ollaan ja pieniä vaan" - veisun. Ja tämänpäiväisellä kokemuksella ehdottomasti We are the worldiä ei tulisi esittää, etenkään lasten toimesta, missään julkisesti. Toivonkin että yhteiskunta mitä pikimmin aloittaa toimenpiteet jotta moinen äitien ja isien itketys lakkautetaan.

Yst. terv. Vikkelän muurahaisen sniif äiti
Viikin Itkijänaiset, perustajajäsen

Piti ihan jotain muuta kirjoittaman mutta tämä iltakuuma sotkee pään. Tiedän ettei tässä kasva koivua, ei ratamoa, ei poimulehteä. Silti haistan ne, mielessäni tunnen sen niin. Tätä olen miettinyt, aistien petollisuutta, viimeiset viikot. Sitä kuinka paljon todellisuus itsesasiassa onkin vain mielikuvituksen tuottamaa tunnetta.

Ulkona huutavat satakielet: säksättävät, räksättävät, ujeltavat, joikottovat, kirkuvat ja naksuttavat. Juuri riittävän kaukana ettei mene hermo, juuri riittävän lähellä jotta kuulee myös ne nopeat nielemisliikkeet ja hakkaavan kurkunpään tikutuksen.

Kun muutin tähän pellolle täällä oli savea, muutama hassu pihaan istutettu pensas. Nyt tässä kujalla kasvaa viisimetristä salavaa. Ensimmäisinä vuosina tuulta ei koskaan kuullut: ei ollut mitään mikä liikkuisi ja suhisisi. Nyt kahisevat puut, kolisevat kattopellit ja räpättävät parvekelasien alumiinikarmit.

Piti muuta kirjoittaa, mainostaa kurssia ja kertoa että Huonoja Uutisia sisältää linkkifloodia. Mutta sitten jäin tähän tilaan, tähän tietokoneen ja avonaisen parvekkeen väliseen ristiriitaan, tunteilemaan.

Lapsi keräsi männäpäivänä sinisiä koppakuoriaisia ämpäriin. Niitä oli satamäärin, kuhisten. Tässä pellolla on aina parvia ja laumoja. Lintuja, hyönteisiä, lapsia. Se on kummallista ja herättää aina vahvoja tunteita koska se ei tunnu normaalilta. Että oikeasti on laumoja, ettei vain haaveile niistä.

Tähän aikaan vuodesta, ja vähän vielä myöhemminkin, kaadettiin koivua vihtoihin. Mummo maksoi pennejä urvuista, jaffassa oli metallinen repäisykorkki josta sai syviä haavoja käsiin. Saunavihdan varsi sidottiin notkealla oksallla. Kesän haistoi ilmassa, se tuoksui koivun mahlalle ja lehdille ja hieman kuusen vuosikasvuille. Niitä napsittiin aidasta siinä urpuja irrotellessa. Sammaleissa pientä sinapinkeltaista kukkaa, sadevesiamme jo alkukesästä täynnä itikanpoikasia. Aamuyöllä auringonlämmittämä punamullattu seinä hehkui lämpöä tupaan. Vihreän hyttysverkon takana kärpäset ja ininää. Ja jossain kaukana, isolla tiellä, satunnaisen mopon kimeä pärinä tai yksinäisen auton moottorijyly.

Tänään on taas kansainvälinen homofobian vastainen päivä. Jotenkin viime vuonna kirjoittaessani aiheesta otsikolla "Minä en hyväksy homosuhteita" kuvittelin maailman olevan menossa vähän toiseen suuntaan. Eipä se ollut. Se kaikki mitä homovastaisuuden ja homofoobisuuden saralla on viimeisen vuoden aikana tapahtunut on saanut mut ärtymään aiheesta perinpohjin.

Sitten viimevuoden on tätä shittiä tullut tuutista jos toisestakin niin paljon että tulee tunne että haluan kääntää takkini ja tatuoida otsaani lauseen "antakaa kaikkien rakastaa". Tämä ei koske vain homoja, ehei. Välillä tuntuu että minkäänlainen insinöörimies-sairaanhoitajanainen- kaavasta poikkeaminen on alkanut kerätä negatiivista huomiota. Yhtäkkiä yhteiskunnalliseen älämölyyn on ihan normaalia oksentaa väitteitä jotka vielä muutama vuosi sitten aiheuttivat ympäristön vaivantuneen hiljaisuuden ja poiskääntymisen. Ja ehkä siinä nimenomaan piileekin syy miksi niin ikävätkin asiat vahvistuvat: ihmisten halussa pestä kätensä vaikeista tilanteista. Jonkun toisen ongelma, ei kuulu mulle.

Vaan kuuluuhan se. Jos katson lähintä laumaani niin asia koskee monintavoin. Niin aikusia kuin heidän lapsiaankin. Monissa eri rooleissa.

Eikä tarvitse edes olla näin omanapainen, pelkkä teoretisointikin riittää. Ne yhteiskunnat joissa toisten pariutumiseen (rodun, säädyn tms. takia) on koettu tarvetta puuttua joko moraalisesti - tai pahimmillaan jopa laein - ovat järjestäen olleet huonoja. Minä en usko homofoobian lähtevän vain kaappihomoudesta. Homofoobisuuden ydin on siinä, että homouden koetaan uhkaavan omaa reviiriä. Luulen että homoihin projisoidaan muitakin oman elämän pettymyksiä: heterona on useimmiten helpompi ajautua suhteisiin joita nyt ei oikeastaan haluakaan koska ulkopuolelta yhteiskuntakin tukee heteropariutumista silloinkin kun parin osapuolet eivät ole ihan varmoja tunteistaan. Homojen oletetaan tekevän valintansa tietoisemmin, hakeutuvan vaikeuksien yli päästäkseen suhteeseen.

No. Niin. Omassa tuttavapiirissä tämä ei kyllä ihan näin suoraviivaista ole ollut. Kun heterot tuntevat kaksi sinkkuhomoa niin kas kummaa, kyllä heitä ihan parittamalla yritetään parittaa. Etenkin maalta tulleet kaverit kertovat tarinoita joissa Ihan-kenen-vaan olisi pitänyt kelvata koska molemmat olivat homoja.

Elämästä valtaosa on samaa sukupuolisesta suuntauksesta huolimatta. Vanha juutalainen toivotus vastavihityille on, että "muista että kumppanisi on täysin samanlainen kuin sinä". Siitä on hyvä lähteä myös tässä: että me olemme loppuviimeksi pääasiallisesti kaikki samanlaisia ja että kaikkein yksityisin on loppuviimeksi yleisintä, oli rakkauden kohde kuka ja millainen tahansa.

ps. Ihan homona on synonyymi sanalle "paljon". Eikö kaiken tämän kummallisen ja ankean keskellä ole hienoa rakastaa paljon, ihan homona?

Matka meni paremmin kuin odotin ja oli mielenkiintoisempaa, hauskempaa ja fyysisesti raskaampaa kuin kumpikaan meistä matkalaisista odotti.

Kaikenlaista sattui ja tapahtui ja näistä ehkä jossain toisessa formaatissa pidemmältikin. Tässä nyt lähinnä muutama tunnelmakuvaa niiltä reilulta 20 tunnilta jotka vietimme Louvressa.

MonaLisalle on opasteita pitkin poikin taloa. Valtavat virrat lähinnä amerikkalaisia ja italialaisia turisteja marssivat valkoisissa lenkkareissaan ottamaan kuvaa panssarilasin taakse seinään upotetusta taulusta. Panssarilasi kiiltää ikävästi, taulu on pienempi kuin mitä yleensä ihmiset odottavat ja koska lasi on vähän harmaa, sen takana voisi olla mikä tahansa painokuvajäljellys. Tytärtä oli etukäteen varoitettu ja silti neiti pettyi. Minä en, sainhan seisoa vartijan vieressä ottamassa tämän kuvan:


Toisena päivänä huvitimme itseämme kuvanveistotaiteen puolella. Erityisen hauskaa meillä oli Pierre Bontempsin (1536-1568) veistämän Charles de Maignyn hautamuistomerkin (kuollut 1556) kanssa. Miksikö? Koska se oli täynnä 1600- luvun alkupuolella patsaaseen raapustettuja tägejä. Caius 1634:stä en näemmä saanut tarkkaa kuvaa mutta onneksi edes tämä onnistui:


Ja parasta Louvressa? Lapsi on ehkä eri mieltä mutta minulle se hienoin ja vaikuttavin juttu sijaitsee tämän portaikon tunnelmassa. Kolmannellakin kerralla kylmät väreet menivät lävitseni ja jotain kertakaikkisen kummaa vain tapahtui. Istuimme hetken kivillä, katselimme kun ihmiset ryntäilivät ohitsemme katselemaan seinän kokoisia tauluja huomaamatta lainkaan minkä läpi kulkivat. Ei yhtään pehmeää pintaa mutta ei juuri lainkaan kolkkoa kaikua. Ei yhtään suoraa valoa, vain maitolasia, ja silti sähkövalot olivat turhia illallakin.


1868 kuvaa kamerassa. Ja täysi varmuus siitä, että tämänkaltaisten matkojen tekeminen on investointi joiden vuoksi kannatti myydä cd-levyjä ja kirjoja voidakseen toteuttaa haaveita. Omia ja lapsen.

Vihdoin lapsi täyttää 12. Tätä on vuosia odotettu, tästä on haaveiltu: matkasta Pariisiin. Lähinnä tutkimaan Louvren aarteita, ihan kahden.

Muistan kun kannoin neidin kotiin ensimmäistä kertaa. Kummituseläin, nutipää. Vähän vieras, mutta silti rakas jo heti alusta.

En minä tiedä milloin minä tämänkin päätin, missä kohtaa syntyi päätös viedä lapsi "sitten kun täyttää x vuotta" Louvreen. Jossain ennen kahta vuotta se kuitenkin oli. Siitä on puhuttu vuosia, suunniteltu, mietitty. Jossain kohtaa päädytty maagiseen numeroon 12: vielä lapsi mutta silti jo vähän iso. Riittävän iso tajuamaan, muistamaan, ymmärtämään. Riittävän pieni ettei vielä ole liian vahvoja ennakkoluuloja. Että taidehistoria on vielä nähtävissä seikkailuna ihmiskunnan ytimeen, että vielä on kykyä ottaa leikki leikkinä.

Vuodet laukkaavat, huimaa vauhtia, ohi ja läpi. Kaikki tapahtuu nyt ja kaikki tapahtuu kohta. Ja nyt se on tässä enkä ole yhtään enää varma tiedänkö mitä teen, tai onko tämän suunnittelu näin pitkään ollut viisasta. Mutta sen tiedän, että käytämme enemmän aikaa Kirjurin kuin Mona Lisan kanssa.


Kuvat: Wikimedia Commons.

Silläkin uhalla että tämä rapisee persujen laariin on ihan pakko todeta, että vaikka sinäänsä persujen kulttuuripolitiikka on lähinnä naurettavaa ja osottaa puolueen totaalisen kyvyttömyyden ymmärtää missä taiteessa ylipäätään on kyse se kuitenkin yhdessä osuu aika oikeaan: on paljon ihmisiä jotka ihan aikuisten oikeasti ajattelevat, että taidetta tuotetaan yhteiskunnan varoin ja että se on jotain vaikeaa jonka vain joku kaupunkioloissa kasvisruualla elelevä heebo "ymmärtää". Mulla on työhuone toimistohotellissa jossa on luovan alan ammattilaisten lisäksi aika iso haalarimiesten porukka. Eipä se ole ihan yks ja kaks kertaa kun on hernarilusikka meinannut jäädä tielleen naapuripöytien taidekriitikoita kuunnellessa. Eikä oikeasti mene kuin viis minuuttia niin teemumäenkissantappovideo nousee pöytään. Taide, sellaisena kun se remonttireiskojen toimesta ymmärretään, onkin käsittämätöntä ja luotaantyöntävää. Toisaalta ihan yhtäläillä käsittämätöntä on avaruusfysiikka, psykologia tai osakekurssit mutta niihin ei ole niin helppo saada stand-upilleen yleisöä

Toisaalta ihan kaikkea suihkulaulantaa ei ole tarkoitettu isoille areenoille. Tietynlainen täydellinen pihalla olo saa politiikassa aikaiseksi lähinnä huvittunutta tuhahtelua. Ja juuri tämä tuhahtelu on se, mihin Persujen imagokonsultti on takuulla käskenyt vaalityön kohdentamaan: sanokaa jotain sellaista josta seuraa "älymystön" tuhahtelua ja saatte ääniä pelkästään sen tuhahtelun takia. Koska se tuhahtelu on tietenkin ylimielistä ja alaspäinkatsovaa halveksintaa. Niille pitää näyttää, tuhahtelijoille. Hämmentävää kyllä, Soinii sanoi myös tämän ihan suoraa ääneen lehtihaastattelussa.

Ja sillävälin kun itsekin tuhlaan aikaa ja energiaani taiteen puolustamiseen jää huomiotta persujen vaaliohjelman isompiakin pihvejä. Niinkuin esimerkiksi se, kenelle persut haluaisivat niitä etuja lisätä: maan- ja metsänomistajille jotka, ymmärtääkseni, eivät kuitenkaan tilastollisesti suinkaan edusta sitä "köyhää kansaa" jonka asialla persut kertovat olevansa.

Olen useamman päivän mennyt aika äärillä monistakin syistä johtuen. Oltiin lapsuudenkaverin kanssa syömässä Kappelissa ja aiheutettiin siinä pientä pahennusta keskusteluaihevalinnoilla. On ollut tosi hyviä ja tosi huonoja hetkiä. Ja samalla on myös yhtäkkiä pitkästä aikaa kiehtonut puhdas mustavalkoisuus.

Tämmöistä syntyi viikonloppuna kävelylenkin päälle.


(Pahoittelen kuvalaatua. Kamera oli lainassa, tämä on kännykällä näppäisty)

Jokusen viikon ajan olen käynyt eri ihmisten kanssa keskustelua luovuudesta, innovaatioista, ideoista ja kaikesta muusta sellaisesta. Aihepiirihän on takuuvarmaa peruskauraa jota kaikilla luovilla aloilla käydään läpi vuosi vuoden jälkeen toistaen osin samoja itsestäänselvyyksiä, osin uusia.

Osa keskustelusta on ollut ärsyttävää, osa hedelmällistä, osa inspiroivaa ja osa taas tukahduttavaa ja tuonut lähinnä tunteen, etten ole päässyt mihinkään vuodesta 1992. Aina sama juttu. Osa osuu heikkoon kohtaan - eihän mulla ole kuvataiteen puolelta mitään koulutusta, olen taiteilijaksi tullut vahingon kautta ja edelleenkään en pidä tekemisiäni kovin arvokkaina itse. Rakastan tehdä, mulla on sanomista mutta silti duunin kautta teen pääasiallisesti askartelua ja muuta käsityöläispuuhastelua. Taiteelle jää ihan liian vähän aikaa koska ei ole varaa tehdä sitä kokopäiväisesti. Ja nekin pienet näytöt taiteen puolella mitä mulla on ovat aika pitkälle tapahtuneet netin ulkopuolella (omaa valintaa osin) tai muissa maissa.

Silloin joskus nuorena kun opiskelin kirjoittamista väkäsin kymmenen kohdan listan miten kuvittelin luovuuden & taiteilijaelämän menevän. Olen yrittänyt löytää listaa mutta se on päättänyt sukeltaa jonnekin epämääräisyyden keskelle. Ehkä hyvä niin. Ja vaikka kuinka olen yrittänyt ei mulla enää ole kymmentä teesiä. On vain joukko asioita jotka nykyään tuntuu tosilta. Kuten nämä:

Luovuus on minustakin enemmän asioiden yhdistämistä kuin keksimistä. Taide ei vaadi marginaalia, aina ei tarvitse olla eri mieltä tai täysin uudessa kulmassa. Kaikkein yksityisin on kaikkein yleisintä - se mitä pelkää paljastaa pitäisi uskaltaa tuoda esiin rohkeammin. Toisen ihmisen tekemisiä kommentoimaan (tai joskus kommunikoimaan) tehdyt työt tuntuvat vaikeimmilta näyttää julkisesti.

Ja ennen kaikkea ajattelen, että luovuus, kuten ihmissuhteetkin, vaatii työtä ja tahtomista. Pitäisi vaan enemmän tehdä, vähemmän puhua tunteistaan ja lässyttää merkityksistä. Loppuviimeksi luovien asioiden toteuttaminen on pääasiassa työtä. Siis sitä, että nauttii siitäkin arkipäivästä kun neljättä tuntia hioo jotain yksityiskohtaa jotta kokonaisuus toimisi huomatakseen vain, että valmis työ on aivan susiruma kökäle.

Tai voi se olla niinkin kun Sting sanoo haastattelussaan säveltämisestä: että se on kuin kalastaisi. Joskus fisua tulee, joskus ei tule. Tärkeintä on siis vain kalastaa.

No se on talvi jaddajadda, mutta siitä huolimatta olen oikeasti surullinen siitä, että meillä Viikissä on taas joukkoliikenne siinä mallissa, että koska on aikataulut tiukkoja ja koska olen vähän kipeä en todellakaan aijo käyttää päivääni julkisissa kulkuvälineissä vaan valitsen auton matkaan, joka kestää 10 minsaa sekä bussilla että henkilöautolla.

Ongelman ydin on siinä, että täällä on koko talven linjalla 79 ollut niin massiivisia toimintahäiriöitä, että jatkuvasti jää 2-3 bussivuoroa välistä. Siihen aikaan kun liikun se tekee ylimääräiset 30-45 minuuttia matkaan. Mulla on pihassa auto, voin sen valita - ja valitsen koska ihan oikeasti ne duunit on pakko tehdä ja jos vietän miltei tunnin ylimääräistä matkalla se tunti on ensisijaisesti pois siitä ajasta mitä olen lasten kanssa.

Myönnän että olen vähän kermapylly, ilmeisesti ystävissäni on niitäkin jotka talvisodan hengessä talvipyöräilevät aatteen tuomalla lämmöllä ja coretexin nimeä resitoiden mutta ei musta ihan oikeasti ole siihen.

Ei se voi olla näin vaikeaa saada niitä busseja kulkemaan talvella. Ihan oikeasti ei voi olla.

Mutta jos maailma tuhoutuu se oli sitten mun vika. Ei mulla sitten muuta.

Vietän yhtä pakkopyhää, joulua, ja sitäkin oikeastaan vain yhden kokonaisen vuorokauden. En muista koskaan erityisemmin intoutuneeni vapuista tai juhannuksista. Lapsena kiersimme kyllä virpomassa kaverin ja siskon kanssa mutta senkin motivaatio oli lähinnä saada mahdollisimman paljon herkkuja

Nuorempi lapsistani taas on aivan toista maata koko muun perheen kanssa. Siinä missä muut meistä havahtuvat pakkopyhiin noin paria päivää aiemmin alottaa pikkuneiti, 8v, juhlaan valmistautumisen hyvissä ajoin. Tänä vuonna neiti alotti perheen puolesta joulukorttien teon marraskuussa ja ystävänpäivälahjansa tyttö tuli tekemään työhuoneelle 2 viikkoa sitten. Hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtii tehdä.

Me muut raahaudumme vuoden läpi tämän yhden juhliarakastavan perässä, otamme osaa karkeloihin ja suostumme järjestämään pidot koska hän hoitaa koristelut. Olemme samaan aikaan huvittuneita ja oikeasti onnellisia ja otettuja tytön näkemästä vaivasta - vuosi vuodelta juhliin tulee yhä enemmän itsetehtyjä elementtejä, koristeita, sisältöä.

Tytön ystävät saivat lahjaksi massasta tehtyjä sydänkoruja. Me saimme lahjaksi juhlamielen.

Uskomatonta mutta totta: aloitin tämän blogin seitsemän vuotta sitten. Eipä olisi silloin uskonut että tässä sitä ollaan vielä vuosiakin myöhemmin. Monintavoin eriskummallista.

Olen kursoorisesti selaillut joitain vanhoja merkintöjä, miettinyt kuka kirjoitti ja kenelle - ja millaisia ovat kulissit joiden takana elämääni olen elänyt. Missä kaikkialla olen jättänyt kertomatta ja mitä kaikkea sellaista, jonka itsekin olen jo unohtanut.

Olen silti aikaa sitten lakannut miettimästä mitä blogaaminen minulle on - jättänyt tekemättä päätöstä tämän jatkamisen tai lakkauttamisen suhteen. Tässä tämä on, enkä edelleenkään miellä kirjoittavani muita varten vaikka muille toki kirjoitankin.

Näihin tunnelmiin, tähän runokuvaan:

Vuoden loppuminen ei koskaan ole tullut näin tarpeeseen. Eikä lomakaan.

Elämä on edelleen rankkaa eikä kukaan voi mitään sille, että lähipiirissä kuollaan syöpään tai että monet asiat ovat mutkasolmullaan enemmän tai vähemmän musta riippumattomista tahi riippuvista syistä. Silti valossa käyminen muistutti taas että pimeää ei kestä täälläkään ikuisesti. Ainakin toivon niin.

Mitään en uudelle vuodelle lupaa paitsi että teen parhaani. Pakko riittää sen on.