Ihan kiva elämä

Jokusen viikon ajan olen käynyt eri ihmisten kanssa keskustelua luovuudesta, innovaatioista, ideoista ja kaikesta muusta sellaisesta. Aihepiirihän on takuuvarmaa peruskauraa jota kaikilla luovilla aloilla käydään läpi vuosi vuoden jälkeen toistaen osin samoja itsestäänselvyyksiä, osin uusia.

Osa keskustelusta on ollut ärsyttävää, osa hedelmällistä, osa inspiroivaa ja osa taas tukahduttavaa ja tuonut lähinnä tunteen, etten ole päässyt mihinkään vuodesta 1992. Aina sama juttu. Osa osuu heikkoon kohtaan - eihän mulla ole kuvataiteen puolelta mitään koulutusta, olen taiteilijaksi tullut vahingon kautta ja edelleenkään en pidä tekemisiäni kovin arvokkaina itse. Rakastan tehdä, mulla on sanomista mutta silti duunin kautta teen pääasiallisesti askartelua ja muuta käsityöläispuuhastelua. Taiteelle jää ihan liian vähän aikaa koska ei ole varaa tehdä sitä kokopäiväisesti. Ja nekin pienet näytöt taiteen puolella mitä mulla on ovat aika pitkälle tapahtuneet netin ulkopuolella (omaa valintaa osin) tai muissa maissa.

Silloin joskus nuorena kun opiskelin kirjoittamista väkäsin kymmenen kohdan listan miten kuvittelin luovuuden & taiteilijaelämän menevän. Olen yrittänyt löytää listaa mutta se on päättänyt sukeltaa jonnekin epämääräisyyden keskelle. Ehkä hyvä niin. Ja vaikka kuinka olen yrittänyt ei mulla enää ole kymmentä teesiä. On vain joukko asioita jotka nykyään tuntuu tosilta. Kuten nämä:

Luovuus on minustakin enemmän asioiden yhdistämistä kuin keksimistä. Taide ei vaadi marginaalia, aina ei tarvitse olla eri mieltä tai täysin uudessa kulmassa. Kaikkein yksityisin on kaikkein yleisintä - se mitä pelkää paljastaa pitäisi uskaltaa tuoda esiin rohkeammin. Toisen ihmisen tekemisiä kommentoimaan (tai joskus kommunikoimaan) tehdyt työt tuntuvat vaikeimmilta näyttää julkisesti.

Ja ennen kaikkea ajattelen, että luovuus, kuten ihmissuhteetkin, vaatii työtä ja tahtomista. Pitäisi vaan enemmän tehdä, vähemmän puhua tunteistaan ja lässyttää merkityksistä. Loppuviimeksi luovien asioiden toteuttaminen on pääasiassa työtä. Siis sitä, että nauttii siitäkin arkipäivästä kun neljättä tuntia hioo jotain yksityiskohtaa jotta kokonaisuus toimisi huomatakseen vain, että valmis työ on aivan susiruma kökäle.

Tai voi se olla niinkin kun Sting sanoo haastattelussaan säveltämisestä: että se on kuin kalastaisi. Joskus fisua tulee, joskus ei tule. Tärkeintä on siis vain kalastaa.

No se on talvi jaddajadda, mutta siitä huolimatta olen oikeasti surullinen siitä, että meillä Viikissä on taas joukkoliikenne siinä mallissa, että koska on aikataulut tiukkoja ja koska olen vähän kipeä en todellakaan aijo käyttää päivääni julkisissa kulkuvälineissä vaan valitsen auton matkaan, joka kestää 10 minsaa sekä bussilla että henkilöautolla.

Ongelman ydin on siinä, että täällä on koko talven linjalla 79 ollut niin massiivisia toimintahäiriöitä, että jatkuvasti jää 2-3 bussivuoroa välistä. Siihen aikaan kun liikun se tekee ylimääräiset 30-45 minuuttia matkaan. Mulla on pihassa auto, voin sen valita - ja valitsen koska ihan oikeasti ne duunit on pakko tehdä ja jos vietän miltei tunnin ylimääräistä matkalla se tunti on ensisijaisesti pois siitä ajasta mitä olen lasten kanssa.

Myönnän että olen vähän kermapylly, ilmeisesti ystävissäni on niitäkin jotka talvisodan hengessä talvipyöräilevät aatteen tuomalla lämmöllä ja coretexin nimeä resitoiden mutta ei musta ihan oikeasti ole siihen.

Ei se voi olla näin vaikeaa saada niitä busseja kulkemaan talvella. Ihan oikeasti ei voi olla.

Mutta jos maailma tuhoutuu se oli sitten mun vika. Ei mulla sitten muuta.

Vietän yhtä pakkopyhää, joulua, ja sitäkin oikeastaan vain yhden kokonaisen vuorokauden. En muista koskaan erityisemmin intoutuneeni vapuista tai juhannuksista. Lapsena kiersimme kyllä virpomassa kaverin ja siskon kanssa mutta senkin motivaatio oli lähinnä saada mahdollisimman paljon herkkuja

Nuorempi lapsistani taas on aivan toista maata koko muun perheen kanssa. Siinä missä muut meistä havahtuvat pakkopyhiin noin paria päivää aiemmin alottaa pikkuneiti, 8v, juhlaan valmistautumisen hyvissä ajoin. Tänä vuonna neiti alotti perheen puolesta joulukorttien teon marraskuussa ja ystävänpäivälahjansa tyttö tuli tekemään työhuoneelle 2 viikkoa sitten. Hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtii tehdä.

Me muut raahaudumme vuoden läpi tämän yhden juhliarakastavan perässä, otamme osaa karkeloihin ja suostumme järjestämään pidot koska hän hoitaa koristelut. Olemme samaan aikaan huvittuneita ja oikeasti onnellisia ja otettuja tytön näkemästä vaivasta - vuosi vuodelta juhliin tulee yhä enemmän itsetehtyjä elementtejä, koristeita, sisältöä.

Tytön ystävät saivat lahjaksi massasta tehtyjä sydänkoruja. Me saimme lahjaksi juhlamielen.

Uskomatonta mutta totta: aloitin tämän blogin seitsemän vuotta sitten. Eipä olisi silloin uskonut että tässä sitä ollaan vielä vuosiakin myöhemmin. Monintavoin eriskummallista.

Olen kursoorisesti selaillut joitain vanhoja merkintöjä, miettinyt kuka kirjoitti ja kenelle - ja millaisia ovat kulissit joiden takana elämääni olen elänyt. Missä kaikkialla olen jättänyt kertomatta ja mitä kaikkea sellaista, jonka itsekin olen jo unohtanut.

Olen silti aikaa sitten lakannut miettimästä mitä blogaaminen minulle on - jättänyt tekemättä päätöstä tämän jatkamisen tai lakkauttamisen suhteen. Tässä tämä on, enkä edelleenkään miellä kirjoittavani muita varten vaikka muille toki kirjoitankin.

Näihin tunnelmiin, tähän runokuvaan:

Ihan kiva kauppa on mukana Helmiplaneetta- ja leimailutaivas-messuilla Masalassa la 5.2.2011 klo 11-17

Messupaikan osoite on Aktia Sport Center, Masalantie 346, 02430 Masala

Liput ovelta 8e, lapset 4-12v 4e


Myyntiin otan ainakin Premoa, Studio Sculpeytä, askartelumassatyökaluja sekä käsin tehtyjä helmiä. Messuilla maksuvälineenä käy vain käteinen.

Toimitan myös nettikauppatilauksia paikanpäälle. Merkitse toimitustapaan nouto ja laita viestiä että haluat tilauksesi messuille mukaan.

Ajo-ohjeet paikanpäälle löytyvät täältä.