Kissan häntä ja muuta hyväntuulista purputusta

Sen täytyy olla syntiä kun tykkää duunistaan paikoitellen näin paljon. Olin tänään viisi tuntia demoamassa massoja Sinellissä ja hyrisen onnesta. Kunpa nämä hetket voisi pullottaa ja kaataa kahvin sekaan niitä toisenlaisia työpäiviä piristämään. Niitä epäuskoisia, epävarmoja, epätoivoisia hetkiä kun ei ihan kaikki (tai mikään!) mene kuin Strömsöössä.

Siinä on jotain perinjuurin imartelevaa että eräs ihminen ajoi toistasataa kilometriä nähdäkseen mun massailua ja seisoi vieressä tunnin, toisenkin. Että tutut vaivaantuivat tuonne asti moikkaamaan ja tsemppaamaan. Siinä että eräskin inahti ettei ole koskaan saanut mitään onnistumaan massoilla ja sain muutamassa minuutissa tyypin torjuvat vartaloliikkeet ja kurttuotsan siliämään. Että pääsin näyttämään muutamalle miten korjata epäonnistunut työnsä. Että osasin vastata kysymyksiin, ettei yliopäätään juurikaan enää tule massoista vastaan kysymyksiä mitä en hallitse. Ja siinä, että voi tehdä vaikutuksen ihmisiin, että aidosti pystyy opettamaan jotain uutta, sellaisillekin jotka jo ovat tehneet massoja jonkinverran.

Tämän lähemmäs en koskaan pääse tähteyttä. Mutta yleisöni on hyvä: katsoo silmiin, sanoo hyvissä kohdissa "ooh", naurahtelee, puhuu kovaan ääneen kavereilleen ihastellen ja jaksaa muistaa tsempata mua, osa jo ties kuinka monetta vuotta.

Tämmöisen tein kaulaan: Läpikuultavaa valkoista, paperivalkoista ja metallivalkoista Fimoa, marmoroituna. Kovetetut helmet on värjätty vihreiksi alkoholimusteilla. Ei se sen vaikeampaa ole.