Marimekosta ja avainlipusta

Taloussanomien mukaan Marimekko on viimeisimmässä yhteiskuntaraportissaan myöntänyt, ettei täysin pysty enää valvomaan kaikkien alihankkijoittensa toimintaa.

Sinäänsä ymmärrän Marimekon lähtökohdan ja jopa arvostankin sitä tässä kohtaa. Oletettavasti tilanne on täysin sama useimmilla vaateketjuilla jotka hankkivat halpatyötä useista eri maista. Lausuma sinäänsä ei herätä luottamusta Marimekkoa kohtaan, mutta osa tästä tunteestani voi johtua siitä, että en pitänyt Marimekon toiminnasta turkisten osalta ja erityisesti silloin koin yrityksen viestivän väliinpitämättömyyttä eettisiä aspekteja kohtaan.

Artikkelissa esitetään vahvaa oudoksuntaa sille, ettei Marimekko ole liittynyt järjestöihin jotka sanovat käyvänsä pistokokein valvomassa tehtaiden olosuhteita. Tähän sitten on vedetty mukaan myös Avainlippujärjestelmä. Erittäin hyvä rinnastus mutta mielestäni isolta osin väärä johtopäätös. Avainlippua ja monia lapsityön vastaisia järjestöjähän yhdistää se, että ne keräävät yrityksiltä joko vuosimaksua tai liikevaihtoon sidottua provisiota vastineeksi oman logonsa hyväksikäytöstä. Osa käyttää enemmän ja osa vähemmän rahoituksestaan tehdäkseen nk. "valvontatyötä", mutta mitenkään sanottua se ei ole. Osa järjestöistä on pikemminkin markkinointiyrityksiä jotka myyvät oikeutta painaa tuotepakkauksiin joku kuvake jonka kautta kuluttajalle uskotellaan että tuote olisi jossain määrin eettisempi kuin muut tuotteet.

Avainlippu, esimerkiksi, voidaan myöntää tuotteelle joka on valmistettu Suomessa, mutta sen kotimaisuusasteen ei tarvitse olla kuin yli 50%. Laskutoimituksessa huomioidaan esim. raaka-aineet, pakkaustarvikkeet, markkinointikustannukset ja rahoitus. Avainlippu omilla sivuillaankin kertoo, että tuotteen kotimaisuusaste voi vaihdella paljonkin riippuen esimerkiksi siitä, miten suuren osan kustannuksista raaka-aineet muodostavat, koska kaikkia raaka-aineita ei ole saatavilla Suomesta. Siksi vähimmäisvaatimus on, että kotimaisuusaste on yli 50 prosenttia. Keskimäärin Avainlippu-tuotteiden kotimaisuusaste on kuitenkin yli 80 prosenttia.

Lisäksi avainlippu ottaa huomioon myös subjektiivisen vaikutelman eli kuka omistaa firman, missä pääkonttori sijaitsee sekä ns. subjektiivisen suomalaisuuden eli miettii, mielletäänkö palvelu suomalaiseksi vai ei. Toisinsaenoen avainlippu, tosiasiallisesti, ei ole kauhean uskottava mittari siitä kuinka Suomalainen tuote sinäänsä on. Sitä ei toki myydä ulkomaalaiselle yritykselle mutta firman omistuspohja ei vielä tee tuotteesta Suomalaista.

Ympäristö- ja lapsityömerkit tuotteissa mielestäni ovat ajoittain jopa vaarallisia ja haitallisia itse asialle. Todellisuudessa niitä ei valvota lainkaan niin huolella kuin niitä yrityksille markkinoivat järjestöt propagandassaan antavat olettaa ja toisaalta kuluttajilta usein puuttuu olennaiset tiedot tuotteesta oman arvion tekemiseksi. Jopa Ilo/ Ipec tunnustaa, että niinkin vakiintuneen järjestelmän voimavarat ovat riittämättömät ongelman esiintuomiseksi. Lähes kaikkiin ostosopimuksiin myös kunnallisella puolella kirjataan toki periaate, että työtä saa tehdä ja teettää vain ILON perussääntöjä noudattaen. Sillä ainakin voidaan sopimusteknisesti juridista vastuuta vähentää tilaajalta/ tuotteen ostajalta mutta itse ostoksen alkuperästä vastuu siirretään alihankintaketjussa aina seuraavalle ketjun pituutta pahemmin rajoittamatta.